"11.9. 2001.
Joskus sitä tuntee itsensä pieneksi, suorastaan mitättömäksi. Kukaan ei huomioi, kysy kuulumisia, tai ole kiinnostunut tekemisistäsi. Onko sillä enää väliä tekeekö mitään hyvää, kun kukaan ei sitä kuitenkaan huomioi tai muista. Vasta kun teet jotain pahaa muille, ihmiset huomioivat ja tuomitsevat. Lopulta kun olet niin alhaalla ettei millään ole enää merkitystä ja vietät öitä sairaalassa syynä yliannostus, ihmiset alkavat säälimään ja miettimään, että miten siinä näin kävi. Ehkä juuri ihmisten itsekkyyden ja ilkeyden takia. Mitä ihmisen pitäisi tehdä että hänet muistettaisiin hyvyydestä ja ystävällisyydestä, ei itsemurhayrityksiä tekevästä yksinäisestä hullusta?
Maailma on epäreilu. Kaikki ovat huolissaan ulkomaiden nälänhädästä ja esittävät pyhimystä, vaikka huolehdittavaa löytyisi omastakin maassamme, jossa niin moni ihminen taistelee elämästä ja kuolemasta itsensä kanssa. Ihmiset sanovat, että he haluaisivat auttaa nälkää näkeviä lapsia ulkomailla mutta yllättäen heillä ei ole rahaa. Jospa he aloittaisivat siitä mihin ei tarvitse rahaa. Ihmisten huomioiminen omassa maassamme. Kysymys kuuluukin, jos kaikki haluaisivat auttaa ulkomaalaisia lahjoittamalla isoja summia rahaa, mikseivät he keskity ensin huolehtimaan siitä, että läheisillä on asiat hyvin ja auttamaan heitä? Se ei vaadi paljoa kysyä omalta tuttavaltaan kuulumisia, tai viettää aikaa hänen kanssaan. Kuinka moni haluaisi mielummin viettää yönsä kaverin luona kuin yksin sairaalassa tai kotona? 
Pienet teot päivittäin voisi olla apu ihmisten yksinäisyydelle, mutta kukaan ei välitä. Juuri niin kuin sanoin, maailma on epäreilu."

Samana iltana tekstin kirjoittaja käveli WTC tornien alapuolella. Hän katseli ylös tornien korkeutta. "Ehkä niidenkin rakentajat ovat olleet epätoivoisia, mutta silti molemmat tornit ovat saatu rakennettua noin korkeiksi. Niiden rakentajat eivät luovuttaneet, vaikka puolimatkassa matka on saattanut tuntua ylitsepääsettömän raskaalta ja luovuttaminen on ollut lähellä. "  Hän katseli ympärilleen.         " Maailma oli vielä toivoa täynnä, ja elämä edessä, joten miksi luovuttaa nyt? "
Hän alkoi hymyilemään. Ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan, kun hän jaksoi muistaa. Samalla hetkellä lentokone iskeytyi toiseen torneista. Se hymy jäi myös viimeiseksi hänen kasvoillaan nähdyksi. 

Ja kun hänet viimein löydettiin WTC tornien raunioiden seasta, hänen kasvoillaan oli hymy. Kuolema ei haitannut häntä, koska hän kuoli onnellisena.

AS