"12.7.1917

...Kuulin laukauksen.
    Siinä tilanteessa rohkeinkin mies olisi säikkynyt, kun valtavan kivun saattelemana kehoni oli vuotamassa kuiviin verestä. Minä en tietenkään osannut minkään sortin ensiapua, joten laitoin käteni ampumahaavan päälle. No, sekin oli nyt verinen ja jalassani tuntui uudenlaista pistelevää kipua, joka syvensi tuskan tunnetta.
    Niin minä vain makasin juoksuhaudan pohjalla yrittäen huutaa ystävieni nimiä. Kaikki vain juoksivat ohi. En kyllä usko, että itsekään huusin kovin vaikuttavasti. Äänet olivat todennäköisesti jotain karjumisen, kiljumisen ja älähtelemisen sekoitusta. Tunsin tuskaa koko ruumiissani ja se sai minut vain huutamaan kovempaa..."

Minä suljin isoisäni isoisän Hugon päiväkirjan kannen. Hänkin selvisi! Häntä ammuttiin jalkaan sotakentällä, mutta hän selvisi! Minun pikkuveljeni ei, vaikka häntä oli pommitettu vain solvauksilla, vähättelyllä ja kipeillä valheilla. Ihmisen sana on voimakas, mutta sitä aliarvioidaan jatkuvasti. Minä olin yrittänyt vältellä tätä aihetta, vaikka tapahtumasta olikin jo kaksi vuotta. Rypistin naamaani ja purin hampaani yhteen säästääkseni kyyneleet toiselle huonommalle päivälle.
    Asetin kirjan hyllylle muiden Suomesta tuomiensa teosten joukkoon. Olin nyt suurin piirtein purkanut kaikki laatikkoni. Minä poimin vielä viimeisen esineen laatikon pohjalta. Kehystetyn kuvan, jossa oli 12-vuotias poika ja 17 vuotta vanha tyttö. Poika oli laiha ja tummatukkainen. Hänellä oli Marvel-paita päällään ja silmälasit päässään. Tytöllä oli lyhyt platinanvaaleat hiukset ja kukikas kesämekko yllään. Molemmat nuoret hymyilivät onnellisena kameraan. Kuvassa olin minä ja pikkuveljeni neljä vuotta sitten. Laitoin kehykset työpöydälleni penaalini viereen.

    Seuraavat päivät sujuivat normaaliin tyyliin. Minä kävin töissä viereisen korttelin Burger
kingissä, näin joitain kavereitani töiden jälkeen, kävin syömässä ja viimeisenä illalla luin aina Hugon päiväkirjaa. 

"27.9.1920

Tänään iltapäivällä kello 14.47 syntyi vaimolleni ja minulle komea nuori mies Jari Tapani Holsti. Pojalla oli siniset silmät ja pellavanvaaleita haihtuvia päänsä päällä. Suloinen vauva oli, mutta piti kovempaa ääntä kuin äitini piti raivotessaan minulle! Taisin siis toissapäivänä nukkua kunnolla viimeistä kertaa moneen vuoteen."

    Minulle oli aina kerrottu, että Jarin isä oli törttöilijä, eikä minkään sortin taiteilija. Hänen kirjoittamisensa on kuitenkin siistiä verrattuna tähän pummin kuvaukseen, mikä minulle oli aina selitetty. Totta kai tiesin miehen olleen herttainen, muttei mieleeni koskaan ollut tullut, että hän olisi ollut suurikaan älykkö miltään kannalta. Selasin päiväkirjaa eteenpäin aivan viimeiselle sivulle asti. Päästin pienen yllättyneen äänen huomatessani, mitä viimeisillä sivuilla oli. Kolme viimeistä sivua oli omistettu Hugon kirjoittamille runoille. Olin kuitenkin liian väsynyt jatkamaan lukemista joten suljin valot ja menin nukkumaan.

    Menin seuraavana päivänä ystäväni Georgen kanssa katsomaan Once-musikaalia Broadwaylle. Olin siitä innoissani, koska musikaalit ovat yksi suurimmista intohimoistani, ja pääosaa näytteli suosikkinäyttelijäni Arthur Darvill. 
"Tässä ovat paikkamme. 32O ja 33O." George sanoi. Minun paikallani istui kuitenkin nuori nainen, joka katsoi minua suoraan silmiin ehkä hiukan pelottavasti, kun pyysin häntä siirtymään. Hetken minulle kiusallisen katsekontaktin jälkeen hän siirtyi viereiselle paikalle. Omituinen nainen istui vieressäni koko näytöksen, muttei enää häirinnyt meitä. Ei kyllä mikään muukaan, koska nautin musikaalista suuresti. Se oli hienoin asia jonka olen kokenut neljäänkymmeneen vuoteen. Kirjaimellisesti.

Kaksikymmentä vuotta olivat vain vilahdus silmieni edessä, ja seuraavat kaksikymmentä sulivat yhtä nopeasti kuin kynttilä takan reunalla. Olin jo vanha. En ollut vieläkään toteuttanut yhtäkään elämänhaaveistani, ja nyt oli jo liian myöhäistä. Tämä oli asia, joka kaiveli mieltäni iltaisin aina kun yritin nukkua. Joka yö itkin itseni uneen ja karkasin tuohon ajattomaan unelmien onnenmaahan jossa olin vielä nuori enkä ollut vielä pilannut koko elämääni. Aamuisin kuitenkin heräsin yksin vuoteessani ja elin seuraavan päivän entiseen malliin.
    Sinä iltana olin tietokoneella ja sain idean kirjoittaa tarinaa. Niin monien katumusten myötä tuntui paremmalta elää kunnon elämä kirjassa kuin olla elämättä ollenkaan. Avasin oikean sovelluksen ja ryhdyin kirjoittamaan. 

    ”Tänään oli vihdoin lähtömme päivä. Päivä, jona muutin veljeni kanssa New Yorkiin. Minä katsoin veljeäni ja virnistin leveästi. Hän hymyili minulle takaisin onnesta pursuilevana. Toki olimme molemmat haikeita jättäessämme vanhempamme taakse, mutta ilo oli päälimmäinen tunnelma siinä hetkessä. Hyvästelin äitini ja lupasin hänelle pitäväni huolta pikkuveljestäni Aleksista."

-

    "Siinä kohdalla, missä Aleksin sänky oli ollut, oli nyt tyhjä alue jonka täytin säkkituolilla. Hän oli vähitellen muuttanut pois kotoa, ensin äidin ja isän luota, sitten minun. Oloni oli maassa, mutta jokaisen on jossain vaiheessa itsenäistyttävä, jopa pikkuisen veljeni Aleksin, joka oli jo 20-vuotias. Tai niin minulle väitetään. Itse haluaisin uskoa, että hän olisi 11-vuotias, ehkä vielä hiukan säälittävä pieni poika. 
    Annoin ajatuksen kuitenkin levätä, koska minun täytyi kiirehtiä töihin. Ostin pienen Skittles-pussin työmatkalla ja söin ne mennessäni. Saavuin toimistolle yhdeksän maissa. Minulla oli vieläkin vaikeuksia uskoa, että saan nähdä oman vaatemallistoni New Yorkin muotiviikoilla huippumallien esittelemänä. Charlie toi minulle pyynnöstäni kupin kahvia. Minun pyynnöstäni, koska omistan merkin."
-

    "Aleksi tuli tänään kyläilemään. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta tiesin, ettei hän ollut unohtanut minua. Puolisoni Charlie oli käymässä kotonaan Manhattanilla ja tuli veljeni kanssa Suomeen luokseni. Kissamme Percy, Annabeth, Trevor ja Mimmi olivat maanneet koko päivän nurkassa, mutta nyt Percy tuli makaamaan syliini. Olin kylän mummo kissojensa kanssa ja Charlie usein vitsillä kutsuikin minua nimellä 'crazy cat-lady'. Olin aina halunnut oman kissan ja nyt minulla oli niitä neljä! 
    "Moi sisko!" Aleksi huudahti saapuessaan ryminällä ulko-ovestani. Minä naurahdin. Hän oli edelleen järkyttävän kömpelö, kuten ollessaan pieni. Aika ei aina häivytä näitäkään piirteitä ihmisistä. Ryntäsin halaamaan häntä eteiseen.
    Söimme päivälliseksi Aleksin valmistamaa piirasta ja pelasimme ruoan jälkeen Cluedoa. Kahdentoista aikaan Charlie ja Aleksi molemmat menivät nukkumaan ollessaan väsyneitä. Minua ei väsyttänyt ollenkaan, joten päätin tutkia vanhoja kirjoja, joita on hyllyilläni. Löysin isoisäni isoisän päiväkirjan. Avasin kirjan viimeiseltä sivulta ja huomasin siellä olevan runoja. Luin ne kaikki, mutta tykkäsin viimeisestä eniten;

"Kun Aurinko laskiessaan koristaa taivaan,
on aika viimeiselle kumarrukselleni.
Olen siunattu ja kiitollinen.
En pelkää pimeää, siellä nimittäin on hiljaista ja turvallista. 
Tähdet eivät loista näin viimeisenä yönä,
mutta mieleni on kirkas ja tiedän minne mennä.

Kiitos. Hugo J Holsti"

    Suljin kirjan kannen, sammutin valot ja menin nukkumaan."

        Suljin kannettavani ja siirsin sen pöydän reunalle. Vasenta kättäni sattui joten pyörittelin hartioitani ja rannettani hiukan. Olin kirjoittanut kirjaani jo vuoden ja saanut sen vihdoin päätökseen.  Päätin tulostavani kirjan seuraavana päivänä. Tetstamentoin sen sitten parhaan ystäväni tyttärelle, koska hän on lähin asia, mitä lapseen koskaan sain. Tämä kirja sai olla perintöni, koska mitään muutakaan jätettävää ei minulla ollut tälle maailmalle. Sen tarina ei ole hieno, mutta paljon kauniimpi se on kuin oma elämäni.
        Minulla oli vielä Hugon päiväkirja kädessäni. Suljin kirjan kannen, sammutin valot ja kävin nukkumaan.

Emma O.