Hän nosti sangon tärisevin käsin kaivon laidalle ja pysähtyi hetkeksi huohottamaa. Tyttö nosti sangon taas ylös ja jatkoi matkaansa pihan laidalla olevaan lampolaan. Hän tyhjensi veden juomakaukaloon lampaiden tunkiessa eteen juomaan viileää vettä. Sangon hän nosti huulilleen ja joi pohjalle jääneen vesitilkan.

 

Samassa kartanolta kuului huuto "Katariina! Missä se tyttö kuppaa?" Säikähtäneenä tyttö pudotti sangon joka kolahti äänekkäästi vasten juomakaukaloa. Askeleet lähestyivät lampolaa. "Katariina, kuinka kauan sinulta voi mennä yhden kaukalon täyttämiseen?" rouva huusi. "Mene sisälle lakaisemaan ja pesemään tuvan lattia. Rouva Edenfelt tyttärineen on tulossa kahville iltapäivällä, joten sen täytyy kiiltää puhtauttaan!" Katariina painoi päänsä säikähtäneenä ja häpeilevänä. "Älä vain seiso siinä vaan ala painua!" Nopeasti Katariina nyökkäsi ja nieleskellen turhautumista ja kyyneleitä juoksi sisälle.

 

Hänen kuuratessa lattiaa puhtaaksi heräsi rouvan pikku iltatähti, joka alkoi rääkyä kuin sianporsas, jolta leikataan kurkkua auki. Turhautuneena Katariina heitti harjan saaviin ja kuivasi kädet esiliinaansa. Hän käveli kätkyen luo ja nosti punakan, huutavan lapsen syliinsä. Hitaasti tuudittaen hän sai lapsen rauhoittumaan. Oli vaikeaa pidellä lasta ja rauhoitella sitä, kun tiesi siitä tulevan hemmoteltu kakara, jota Katariina vihaisi sydämensä pohjasta. Aivan kuten tämän isoveli - joka Katariinan onneksi oli lähetetty (vastoin pojan tahtoa) opiskelemaan Hämeenlinnassa asuvan tätinsä luo.

 

Jos Katariina olisi saanut päättää, hänkin olisi koulussa. Tai sitten hän edes olisi viettänyt mukavan lapsuuden talopojan torpassa ja antanut sitten vanhempien naittaa hänet jollekkin miehelle. Kuitenkaan sellainen ei ollut vaihtoehto köyhän perheen kasvatille - perheen jossa oli lapsia enemmän kuin mitenkään oli mahdollista ruokkia. Nuorimmat lapset, eli Katariina ja tämän pikkuveli jätettiin oman onnensa nojaan. Katariina piti huolta veljestään ja kerjäsi kaduilla rahaa ja ruokaa. Ensimmäisenä talvena vakavasti sairastunut ja heikko veli kuoli sisarensa syliin yön pimeinä tunteina. Katariina selvisi vaivoin kevääseen, auringon alkaessa taas lämmittää hän oli enää varjo entisestä. Sittemmin luurangonlaiha ja heiveröinen 9-vuotias tyttö päätyi piiaksi ruoan ja suojan toivossa. Vieläkään, kaksitoista kesäisenä, ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta.

 

Hän havahtui ajatuksistaaan hätkähten kun rouva astui sisälle. Lapsi oli lakannut itkemästä. Katariina vei lapsen rouvalle ja sanoi "Hänellä taitaa olla nälkä." Rouva vilkaisi Katariinaa vihaisesti, tämä oli jättänyt työnsä ja puhutteli epäkunnioituksella. Katse kuitenki pehmeni ja olemus muuttui lähes palvovaksi kun rouva sai lapsen syliinsä. Katariinan oli pakko kääntyä pois. Kukaan ei koskaan katso häntä noin. Kukaan ei koskaan rakastunut häntä. Hänellä ei ollut mitään arvoa kenellekään. Hänhän oli vain piika, mikä käytönnössä tarkoittaa hänen olevan esine rouvalle, pelkkä käskyläinen joka tekee rouvan puolesta tämän työt. Siihen vain oli tyydyttävä, tälläiseksi hän oli syntynyt.

 

Rouva laski kylläisen lapsen kätkyeen ja peitteli tämän hellästi. Hän huomasi Katariinan joka seisoi puristaen esiliinaa nyrkissään tuijottaen ulos ikkunasta kärsivä ilme kasvoillaan. "Mitä sinä siinä taas seisot, laiskempaa piikaa saa kyllä hakea!" Katariina hätkähti ja poimi nopeasti harjan sankosta. Rouva käänsi selkänsä ja käveli ulos. Tuo tyttö sitten jaksoi käydä hänen hermoilleen, oikea laiskuuden huippu. Hän päätti etsiä huomisella kaupunkireissullaan piian josta olisi edes hyötyä. Sitten hän sanoisi tuon tytön lumpun irti.

 

Seuraavana päivänä kun Katariina oli leipomassa, tuli rouva kotiin kaupungista. Rouva tuli keittiöön sanomatta sanaakaan, hymyillen ylimielisesti. Pahaa aavistaen Katariina laski vastapaistetun leivän pöydälle ja otti leipäveitsen käteensä alkaen leikkaamaan sitä. "Sinua ei tarvita täällä enää", rouva ilmoitti suorasukaisesti. Tieto tuli täysin puun takaa. Katariina kavahti taaksepäin ja pudotti veitsen. "Kerää tavarasi ja lähde. Huomenna kylältä saapuu uusi piika", ruova sanoi, nauttien tytön järkytyksestä täysin siemauksin. Katariina yritti kerätä ajatuksiaan samalla kun nosti veitsen. Samassa järjetön raivo löi hänen ylitse. Hän iski veitsen rouvan käsivarteen, suoraan kyynärvarren luiden väliin. Veitsen terä oli tullut toiselta puolen läpi, lävistäen käden ja kiinnittäen sen seinään. "Sinä itseäsi täynnä oleva ämmä! Olet kuin syöttöporsas, etkä ole pahemmin työllä käsiäsi rasittanut. Luulet, että voit tehdä mitä haluat, olethan hienon kartanon itsekeskeinen rouva. Olen tehnyt jo vuosia puolestasi kaiken, enkä koskaan, ole saanut kiitoksen sanaakaan. Olen vain esine, jonka voi heittää pihalle, ajattelematta lainkaan, onko tällä mitään paikkaa minne mennä. Ainoa vaihtoehto on kuolla pois! Ei minulla ole muuta paikkaa, ei suojaa, lämpöä tai ruokaa", Katariina huusi. Rouva haukkoi henkeään, kivusta ja järkytyksestä. Hän ei voinut liikuttaa kättä lainkaan, jopa hengitys aiheutti terän hankautumisen luita vasten.

 

Katariina juoksi ulos ovesta, pidätellen vihan katkeria kyyneliä. Hän juoksi kunnes paljaat ja verillä olevat jalat eivät enää kantaneet. Hän kaatui huohottaen maahan ja katseli soran verille repineitä käsiään. Joka puolella olevat hiekkaiset haavat kirvelivät, eikä hän enää halunnut yrittää. Hän oli pelannut jo korttinsa. Hänellä ei ollut enää kotia, perhettä, veljeä, työtä, suojaa, ruokaa tai yhtään mitään. Ei enää mitään syytä taistella pysyäkseen hengissä. Aurinko paahtoi hänen veristä ihoaan polttavasti. Kyynärvarsien varassa Katariina raahautui tien pientareelle ja kierähti veden täyttämään ojaan. Hän upposi kylmään veteen. Hän kerkesi vain nähdä pinnan peittävän kasvonsa ennen kuin kaikki pimeni äkillisen kylmyyden viedessä häneltä tajunnan.

 

Anonyymi