Levitti Yö huntunsa peitoksi metsän,
sitä suojeli, varjeli. Antoi levon, rauhan,
unen, sen mitä metsä kaipasi,
piti loitolla kuoleman, kauhut ja pelot.

Tuli mies kaukomailta, rakastui Yöhön
ja lähtiessään tämän hunnun varasti.
Pääsi metsässä kuolema valloilleen,
sen kauhut ja pelot.

Vei kuolema ja pimeys lapsilta vanhemmat,
orvot yksin kuolivat. Tuskaan taas kuolivat
vanhemmat, joilta ainoan vei kuolema.

Tyttö ei kestänyt ympärillään kuolemaa,
lähti kaukomaille, päätti hunnun Yölle
palauttaa.Löysi miehen, muttei tämä
palauttanut huntua.

Tyttö itki ja kirosi, palvoi ja aneli,
ei mies huntua luovuttanut, ei vaikka
toiset kärsivätja kuolivat. Hän ajatteli
vain itseään ja rakkautta Yöhön.

Vei tyttö hunnun väkisin, Yölle kiitolliselle
sen palautti, vaan mies tytölle kosti,
sai tyttö tikarin selkäänsä.

Yö miehen ikuiseen pimeyteen kirosi
ja itkien kuolemaa tytön hautasi, uhrasi
tyttö henkensäpuolesta muiden,
jäi pelastaja ilman kunniaa.

Yö varjeli taas hunnullaan, muttei tragedia
hävinnyt, ei kauhut lähteneet mielestä,
ne olivat juurtuneet liian syvälle.

Siksi vielä tänäkin päivänä, pelkäävät ihmiset pimeää,
pelkäävät kuolemaa, muistavat kauhun tunteen,
vaikkeivat tyttöä ja tämän tarinaa. 

Anonyymi