Salaisuuksien saari

 

Äiti oli mennyt jo nukkumaan. Itseasiassa kaikki muut nukkuivat jo, tai niin Anna ainakin toivoi. Hän tunsi sydämensä tykyttävän rinnassaan ja pystyi melkein kuulemaan sen jyskeen korvissaan. Hän tunsi jännityksen kuplivan sisällään vähintään yhtä kiehtovana kuin edellisenä iltana. Käytävältä oven ulkopuolelta kuului askeleita, jotka rikkoivat hiljaisuuden. Anna painoi päänsä syvemmälle tyynynsä ja toivoi, ettei ovi aukeasi. Kukaan ei saisi nähdä hänen yhä valvovan.

                      Äidin kuri oli ankara. Ehkä aiheellinen, mutta ankara. Äiti ei saisi tietää hänen valvovan, eikä veljiin voinut luottaa. Ei edes Leoon, vaikka tämä olikin kokenut kaiken saman kuin hän. Leo ei ymmärtäisi. Leon mielestä hän vain metsästi vaikeuksia, aivan kuten sinä pääsiäisenä, jona hän oli jättänyt pyödän kattamatta ja pyykit pesemättä. Hän oli vain halunnut näpäyttää äitiä. Ihan vähän vain.

                      Anna terästäytyi. Askelet käytävässä loittonivat hiljalleen. Hän veti syvään henkeä ja ponkaisi ylös sängystään. Parkettilattia tuntui hyytävän kylmältä paljaiden jalkojen alla ja Anna tunsi värähtävänsä. Parketti narahti pahaenteisen kovaäänisesti ja hän jähmettyi paikalleen. Ei askeleita. Kukaan ei siis kuullut. Anna henkäisi hiljaa mielessään, ennen kuin syöksähti ikkunalle tuntien vapauden ryöpsähtelevän ympärillään. Se oli kummallinen tunne. Vapaus tuntui pyörivän, leijuvan ja tuoksuvan hänen ympärillään. Välillä se syöksähti eteenpäin kuin odottaen, että hän ottaisi sen kiinni, mutta palasi aina yhtä lauhkeana takaisin huomattuaan ettei hän kyennyt seuraamaan sitä.

                      Yöt Afrikassa olivat kylmiä ja pimeitä. Anna tunsi ihollaan epämukavaa kihelmointiä työntyessään ulos ikkuna-aukosta, jossa ei ollut lasia. Hän ei ollut koskaan nähnyt ikkunaa jossa olisi lasi. Hän oli kuullut niistä veljiltään ja lukenut niistä kirjoistaan, muttei koskaan nähnyt sellaista. Hän ei ollut oikeastaan nähnyt juuri mitään oman kotinsa seinien lisäksi. Hän ei koko yhdeksan vuotisen elämänsä aikana ollut käynyt edes ulkona. Tai oli hän, jos ihan tarkkoja oltiin. Edellisenä iltana hän oli hiipinyt salaa ulos yöhön, aistinut tuulen, raikkaan ilman ja käsinkosketeltavan jännityksen ja vaaran tunteen, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen kuin peitto, lumonnut hänet. Nyt ilma Annan ympärillä oli paljon kosteampaa ja tiheämpää kuin edellisenä yönä. Kuu loisti taivaalla ja loi valjua, kalpeaa valoaan lahden poukamaan, johon talo, Annan vankila, oli sijoitettu. Kuinka monta kertaa hän olikaan kurkottanut ulos ikkunasta ja toivonut saavansa nähdä sen selvemmin.

                      Hän istahti mietteliäänä pehmeälle rantahiekalle katse suunnattuna kauas tummalle merelle, joka aukeni kallioiden lomasta horisonttiin. Silloin hänen silmiinsä osui kummallinen näky. Jokin lähestyi kallioista niemeä lahden oikealla puolella. Se lähestyi kovaa vauhtia veden pinnalla, aaltojen lyödessä voimalla sen reunoja vasten. Se oli vielä kaukana, mutta Anna saattoi silti nähdä pienen hahmon sen kannella. Pienen hahmon, joka viittoi taakseen toisille pienille hahmoille. Hän terästi katsettaan, yritti nähdä enemmän. Mitä nuo ihmiset tekivät täällä? Miksi he olivat tulleet? Anna oli varma siitä, että hahmot olivat ihmisiä. Hän ei ollut koskaan tavannut muita ihmisiä kuin äitinsä ja neljä veljeään, mutta oli silti aivan varma siitä, että kyseessä oli joukko ihmisiä. Puinen laiva muutti kurssiaan ja lähti lähestymään rantaa, jolla Anna istui. Tyttö kiipesi takaisin jaloilleen horjahdellen. Kukaan ei saisi nähdä häntä ulkona. Pelko alkoi vallata alaa hänen mielessään. Äiti ei saisi tietää, ettei hän ollut nukkumassa. Hän ei tiennyt, keitä rantaa lähestyvät ihmiset olivat, mutta ei uskaltanut ottaa mitään riskiä. Hän puikahti varovasti varjoihin, joita lahden molemmin puolin ylväänä seisovat kalliot loivat ja katosi takaisi talon suuntaan.

                      Seuraava aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Anna havahtui linnun lauluun, joka täytti hänen huoneensa. Siinä samassa hän muisti edellisen illan tapahtumat. Jännityksen, joka oli jälleen vallannut hänet. Halun saada tietää. Hän oli päättänyt illalla mielessään, että ottaisi selvää keitä ihmiset olivat. Miksi he olivat ylipäätään tulleet äidin saarelle? Oliko heillä lupa siihen, kenties asiaa heille? Sitä hän ei uskonut itsekkään. He olivat saarella paossa, hän, hänen veljensä ja äiti. Täällä he saattoivat olla ainakin lähes turvassa äidin vainoojilta. Veljet puhuivat äidistä alati silloin, kun tämä ei ollut kuulemassa. Heidän mielestään äiti oli sairas. Mielletään sairas. Anna ei ollut pienenä uskonut sitä, mutta vanhemmiten hänkin oli alkanut nähdä äidin erilaisessa valossa. Äidillä ei ollut mitään todellisia vainoojia.

               Anna kömpi vaivalloisesti ylös sängystään ja kiskoi vaatteet ylleen. Yksinkertainen puuvillamekko, joka oli moneen kertaan paikattu, sai kelvata. Hän pujahti pitkään käytävään, joka kulki hänen ovensa takana, ja jonka varrella kaikki huoneet olivat. Hän oli tottunut nopeasti aluksi vieraalta tuntuneeseen taloon. Se oli yksinkertainen ja selkeä, jos sen tunsi. Jos tiesi, mitä eri ovien takana odotti. Ensimmäisistä ovista kuljettaessa tultiin keittiöön ja äidin makuukammariin. Seuraavissa olivat peseytymistilat ja Annan huone. Käytävän perällä Anna ei juurikaan käynyt, mutta tiesi siitä huolimatta, että siellä olivat veljien huoneet ja jokunen varasto.

             Keittiöstä kuului matalaa puhetta, joka voimistui koko ajan Annan lähestyessä. Toinen äänistä kuului äidille ja toinen jollekin Annan veljistä. Hän ei saanut selvää sanoista, mutta sävy oli kireä. Annan ilmestyessä ovelle, keskustelu lakkasi.

- Anna! Huomenta kulta! äidin ääni oli iloinen.

• Huomenta sisko. Nukuitko hyvin? Leo ei onnistunut peittämään katkeruutta äänessään. Äiti vilkaisi Leoa pahasti, mutta jatkoi miltei teennäisen iloiseen sävyynsä:

• Mitä haluaisit syödä, kultaiseni?

• Ei ole nälkä, Anna mutisi Leon livahtaessa keittiön ovesta käytävään. Anna olisi halunnut seurata tätä. Hän oli tullut keittiöön vain kuullakseen, mistä äiti ja Leo puhuivat. Ei syödäkseen.

• Mikä nyt on? äiti kuulosti huolestuneelta. Annan olisi tehnyt mieli kertoa laivasta ja ihmisistä, jotka oli nähnyt, mutta hän tiesi, ettei hänen kannattaisi huolestuttaa äitiä enää enempää.

• Nukuin vain huonosti, ei muuta, Anna vastasi hiljaa tuntien itsensä valehtelijaksi. Päivä kului lähes tavallisissa merkeissä, Anna pesi pyykkiä ja valmisti ruokaa, neuloi ja luki yhtä niistä kirjoista, jotka oli lukenut jo lähemmäs kymmenen kertaa. Ainoa ero päivän rutiineihin oli Leo, jota ei näkynyt edes päivällisellä.
                Illalla Anna livahti jälleen ulos. Hän oli suunnitellut kiertävänsä koko Lahden, jossa asui. Jos hän jaksaisi, hän kiipeäisi kallioille lahden oikealla reunalla ja katselisi näkymiä merelle. Hän henkäisi syvään tuntiessaan suolaisen meri-ilman keuhkoissaan ja tuulenvireen kasvoillaan. Hiekka jalkojen alla oli lämmin ja turvallinen. Se sai hänet nauttimaan ulkona olosta täysin siemauksin. Hän pyrähti juoksuun ja huusi ja nauroi vuorotellen kyynelet silmissään, kunnes saapui kallion luokse. Kuinka äiti oli voinut kieltää häneltä tämän? Viedä häneltä pois jotain näin ihanaa? Anna otti päättäväisesti kiinni kalliosta, varmisti, että ote oli pitävä ja lähti kiipeämään. Hän yllättyi siitä, kuinka vaivatonta kiipeäminen oli. Jalat löysivät luonnostaan kolot ja aukot kalliosta ja sormet liukuivat tukevasti ja varmasti kovalla, kylmällä pinnalla. Päästessään ylös hän oli hengästynyt, mutta tyytyväinen. Meri avautui hänen allaan suurena, syvänä ja mustana. Se näytti levittäytyvän joka puolelle hänen ympärilleen. Anna pyörähti ihastuneena ympäri, ja havaitsi alhaalla liikettä. Joku käveli kallion oikeaa laitaa ja lähestyi  sen viettävää rinnettä. Se joku lähti kiipeämään kalliota pitkin ja Anna haukkoi henkeään. Hän tunsi kauhun sisällään kasvavan. Se oli kuin kylmä koura, joka tiukensi otettaan hänestä hetki hetkeltä.  Se kietoutui häneen, takertui häneen ja sain hänet tuntemaan olonsa mitättömän pieneksi. Anna harkitsi lähtevänsä pakoon, mutta jokin sai hänet jäämään paikalleen. Kurkkua kuristi, mutta hän ei kyennyt liikkumaan.
             Ensin näkyviin tulivat kädet, jotka tarttuivat tukevalla otteella kallioon. Sormet olivat pitkät ja hoikat, mutta ranteet olivat jäntevät ja kielivät ahavoituneiden käsien voimasta. Anna ei ollut koskaan nähnyt sellaisia käsiä. Äidin kädet olivat pehmeät ja lempeät, veljien pienet ja kömpelöt. Nämä kädet olivat selvästi sirot ja vahvat. Käsien takaa tuli esiin pörröinen, selvästi likainen tukka, joka näytti yön pimeydessä aivan mustalta. Sitten hahmo loikkasi kalliolle aivan hänen eteensä niin nopeasti, ettei lisähavainnoille jäänyt aikaa. Poika, suunnilleen Annan ikäinen poika, tarkasteli häntä nyt läheltä. Liian läheltä, mikäli tämä olisi vaarallinen, Anna havahtui huomaamaan. Hän peruutti vauhdilla hiukan taaksepäin ja kirosi mielessään tajutessaan, kuinka tyhmältä todennäköisesti näytti. Poika virnisti hänen säikähtäneille kasvoilleen paljastaen tasaisen rivin vitivalkoisia hampaita. Anna vain tuijotti tyrmistyneenä takaisin, ja tunsi itsensä entistä tyhmemmäksi.

• No? poika kysyi ja katsoi häntä yhä hiukan ivallisesti virnistäen.

• Mitä no? Anna kuuli äänensä kimeyden, ja katui että oli avannut suunsa. Poika naurahti.

• Näytät aivan aaveen nähneeltä, tämä jatkoi keskustelua. Vaikka pojan sävy oli ystävällinen, Annaa kylmäsi. Hänestä tuntui, ettei hän pitänyt pojasta.

• Kuka sinä olet? Ja mitä sinä teet meidän saarellamme? Anna kysyi niin tylyllä äänellä kuin osasi. Pilke pojan silmissä sammui.

• Teidän saarellanne? hän kohotti ääntään kiukkuiseen sävyyn. -Tämä ei ole "teidän saarenne" tämä on merirosvosaari, aarresaari tai salaisuuksien saari, kuinka sitä sitten ikinä nimitätkään, mutta teidän saarenne tämä ei ole. Me merirosvot, poika röyhisti rintaansa -olemme olleet täällä jo kauan pidempään kuin te.

• Ettekä ole, Anna tunsi mielihyvää saadessaan lyödä muukalaiselle jauhot suuhun -Minä satuin näkemään, kun te eilen tulitte. Me olemme asuneet täällä jo kymmenen vuotta, enkä ole kertaakaan ennen nähnyt sinua tai ketään muutakaan. Silloin poika nauroi. Nauru oli kimakka ja luotaan työntävä.

• Typerä tyttö, hän sanoi ilme huvittuneena. -Jäisin mielelläni vääntämään asiasta kanssasi, mutta valitettavasti minulla on tärkeämpääkin tekemistä. Tule tälle kielekkeelle huomenna samaan aikaan, niin saat nähdä. Sen sanottuaan poika lähti hallitusti laskeutumaan alas kalliolta. Anna odotti, kunnes kuuli maan tömähdyksen jalkojen alla kertovan, että poika oli perillä. Sen jälkeen hän lähti varovasti ja hitaasti laskeutumaan takaisin omalle puolelleen. Inhottava poika, Anna ajatteli mielessään. Pilasi yhden minun öistäni. Silti hänen teki kovasti mieli tulla seuraavana iltana uudestaan kielekkeelle ja nähdä se, mitä poika halusi hänelle näyttää.
          Seuraavan päivän Anna kulutti etsien tietoa merirosvoista. Poika oli kertonut "heidän" olevan merirosvoja, eikä Annalla ollut mitään käsitystä siitä, mikä oli merirosvo. Kirjoista selvisi vain joitakin yksityiskohtia, mutta niiden avulla Anna pystyi päätteelemään, millaisista ihmisistä oli kyse. Luettuaan hetken hän teki päätöksen. Merirosvot vaikuttivat vaarallisilta, mutta myös kiehtovilta. Hän tapaisi pojan uudestaan seuraavana yönä. Päätös sai ihon kihelmöimään jännityksestä. Hän oli tavannut aidon merirosvon ja tapaisi pian uudestaan.

 

TIIVISTELMÄ LOPUSTA, KOSKA TARINA JÄÄ KESKEN:

                     

• Anna ja poika ystävystyvät

• Myös Leo (Annan veli) tapaa pojan

• Poika ja merirosvot riitaantuvat

• Anna, Leo ja poika löytävät aarteen, jota merirosvot etsivät

• Annan äiti ymmärtää, että Annan (ja veljien) täytyy välillä saada käydä myös ulkona